Sukupuoli ja minä

Minä en ole nainen.

Tyttö minä olin joskus, ja saatan olla edelleenkin joidenkin vanhojen ihmisten silmissä. Minä pidän heistä ja heidän ajatuksistaan. He ajattelevat että olen vielä nuori tyttö, jolla on koko mahdollisuuksia pursuava elämä vielä edessä. Jos olisin kasvanut ehkä kymmenen tai kolmekymmentä vuotta myöhemmin, jos jo ylä-asteella puheenaiheisiin olisi kuulunut sukupuolen moninaisuus, olisin ehkä identifioitunut muunsukupuoliseksi. Jauhaisin suu vaahdossa ylpeänä ja varmana siitä, että sukupuoli ja ulkonäkö eivät ole välttämättä yksi ja sama, että naiseksi syntymässä määritelty voi näyttää muiden silmiin naiselta, mutta voi silti olla olematta nainen. Sanoisin että minun valintani ovat minun sukupuoleni toteuttamista, ja minun fyysisen kehoni muoto on asia johon en voi vaikuttaa kuin tiettyyn pisteeseen asti, ja silloinkin niin monesta eri minusta riippumattomasta asiasta riippuen, että voisin yhtä hyvin sanoa etten pysty vaikuttamaan siihen ollenkaan. 

Minä olen kuitenkin kasvanut maailmaan, jossa tällainen puhe on vielä jossain määrin tabu. Tällainen puhe ajaa ihmiset ajattelemaan että tuo on viettänyt liikaa aikaa internetissä, että tuolla on joku tarve olla erilainen, erityinen, ja kun muutakaan tapaa ei ole, hän on keksinyt että hänen sukupuolensa on erityinen, koska siihen ei kukaan saa sanoa vastaan tai kyseenalaistaa, vaan pitää hyväksyä toisen erilaisuus mukisematta. Minun kohdallani internetissä viettämäni aika etenkään silloin teininä ei tuonut vielä mitään tällaisia ajatuksia, eikä edes kaksikymppisenä näkemäni Tiktok-videot, joissa lapsen näköiset syntymässä tytöksi määritetyt muunsukupuoliset kertovat siitä, miten heillä on oikeus identifioitua varjoiksi ja kissoiksi. Toki internet on vaikuttanut minuun paljon ja perustavanlaatuisesti, kuten se on vaikuttanut kaikkiin muihinkin jotka ovat kasvaneet sen rinnalla. Jos luotan omiin muistoihini ja ajatuksiini, nämä ajatukseni naiseuden puutteesta ovat alkaneet muodostua sanoiksi vasta sen jälkeen kun aloin tietoisesti irtautua internetin otteesta ja elää niin kutsuttua oikeaa elämää. Nämä ajatukset muuttuivat tosiksi minulle vasta sen jälkeen, kun kävin ensimmäisillä oikeilla treffeillä oikeassa elämässä, naisen kanssa, tai kun ensimmäistä kertaa harrastin seksiä miehen kanssa. Nämä ajatukset muodostuivat ja terävöityivät vasta kun kasvoin, ja annoin itselleni tilaa ajatella ja kokea omaa suhdettani ympäristööni ja sosiaalisiin rakenteisiin, ja rooleihin joihin näissä raameissa ajaudun. 

Halusin nuorempana androgyynin vartalon. Se halu ei ole lähtenyt kehoni kasvaessa naiseksi mihinkään, se on vain voimistunut voimistumistaan. Haluaisin olemattomat rinnat, jotka voisi urheiluliiveillä painaa kehoa vasten niin, että muut ajattelisivat minun olevan niin poikamaisen näköinen, että he salaa miettisivät miksen hanki silikoni-implantteja. Haluaisin lievästi lihaksikkaan vartalon joka olisi niin androgyynin näköinen, että vain halutessani voisin ottaa vaatteet pois ja näyttää että minulla on tissit, vaikkakin pienet, ja olen täysin sinut niiden kanssa. Sen sijaan minulla on keski-ikäisen naisen vartalo, keskivartalolihava, ja sellainen jossa rinnat näyttävät siltä kuin olisin imettänyt viisi lasta lähivuosina. Se ajatus kuvottaa minua tavalla, jota en täysin ymmärrä. Rintani kuvottavat minua niin paljon, etten katso itseäni peilistä kun olen alasti, ellei ole ihan pakko. Muutkin vartaloni osat ällöttävät minua usein, mutta rintoihini kohdistuva viha on hyvin erilaista kuin se yleinen viha, jota omien valintojeni seurausten katsominen tuottaa. 

Minun teinivuosinani kasvoin maailmaan jossa seksuaalisuuden moninaisuudesta puhuttiin kyllä, mutta sukupuolen moninaisuus oli aihe jota ei ollut vielä olemassa. Juuri niihin aikoihin alkoi julkisuuteen tulla kylläkin transsukupuolisia, Laverne Cox ja myöhemmin Caitlyn Jenner, ja niistä olimme tietoisia. Olin jopa itsekseni vielä siitä vähän nuorempana katsonut Youtube-videoita, joita teki henkilö jonka suuri salaisuus oli se että hän oli syntynyt tytöksi. Mutta hän oli mies, tai poika, ja tytöksi syntyminen oli salaisuus jonka sain selville kommenttikentän salaperäisestä linkistä joka johti kanavalta poistettuun videoon, jossa poika kertoi menneisyydestään. Sukupuoli oli meille mustavalkoinen, ja aloimme vasta ymmärtää että on olemassa ihmisiä jotka haluavat vaihtaa ulkoista sukupuoltaan päinvastaiseksi siitä mikä se oli ollut ennen. Toki oli poikatyttöjä, ja poikia jotka olivat feminiinisiä, mutta kukaan ei silti sanonut identifioivansa muuksi kuin tytöksi tai pojaksi, kuten en minäkään. 

Tyttönä elämä oli yksinkertaista. En osaa selittää miksi. Oli helppoa olla roolissa, joka ei vaatinut juuri mitään. Tytöt ovat tyttöjä, koska he eivät ole vielä kasvaneet naisiksi. Mutta kun kasvoin ulkoisesti muistuttamaan naista, se aiheutti minulle tunteen rintakehään, joka puristi jossain keuhkojen tienoilla. Välillä olin sinut itseni kanssa, tai esitin olevani, mutta suurimman osan ajasta yritin tarrata kiinni tyttövuosiin. Värjäsin hiukseni sinisiksi kahdenkympin taituttua, jotta muistuttaisin vieläkin teiniä. Piirsin kasvoilleni pisamia ja käyttäydyin kuin viisitoistavuotias, jotta en joutuisi kohtaamaan sitä että olin kasvamassa naiseksi, ja kaikki naisen rooliin liittyvät odotukset alkoivat painaa minua alas. 

Joka kerta kun näen jossain jonkun naistenlehden artikkelin naisjulkkiksen naiseudesta, tai someaktivistin postauksen naiseuden ihanuudesta, minua kuvottaa. Naiset eivät kuvota minua, vaan näiden juttujen näkeminen muistuttaa minua siitä, että minunkin kuuluisi olla nainen, kuuluisi tuntea yhteenkuuluvuuden tunnetta muiden naisten kanssa ja voimaantua siitä, että rintani muistuttavat aikuisen naisen rintoja, naisen joka on tuonut uuden elämän maailmaan ja kasvattanut sen positiiviseksi ja voimakkaaksi osaksi yhteiskuntaa. Minua oksettaa ajatus itsestäni tämän kaiken keskellä. En halua lukea synnytyskertomuksia, enkä mielipiteitä imetyksestä, enkä siitä millaista on olla äiti. Minulla kesti kauan tajuta, että syy siihen miksi vastaavat tarinat inhottavat minua, vaikka ymmärrän että ne ovat tärkeitä ja kauniita, on se, että minä koen olevani yhtä lähellä niitä kuin olen lähellä keski-ikäisen miehen todellisuutta. Yhtä todennäköisesti ne kohtaavat minut minun tulevaisuudessani, mutta minulta odotetaan juuri sitä, että juuri nämä äiteyden haasteet ja naiseuden salaisuuksien löytäminen odottavat minua lähitulevaisuudessani. 

En halua ikinä tulla äidiksi. Jos sanon tästä, suurin osa vastaa jotain sen suuntaista, kuin että: "No, katsotaan viiden vuoden päästä, voi olla hyvin erilainen ääni kellossa", ja minä en kiellä sitä, tiedän että mielipiteeni saattaa muuttua, mutta uskon että se on yhtä todennäköistä kuin se, että päättäisin ryhtyä uskovaiseksi. Mahdollisuus on aina olemassa, mutta siihen vaadittaisiin jokin niin iso ja järisyttävä identiteetin ja maailmankatsomuksen muutos, että en koe sitä lainkaan todennäköiseksi. Paljon todennäköisemmin jos mielipiteeni ja tilanteeni muuttuisi ja yhtäkkiä haluaisinkin lapsia, voisin olla se perinteinen isä, olin sitten miehen tai naisen kanssa. Voisin olla se joka lukee iltasadun ehkä kerran viikossa ja iloitsee kun pääsee töistä perheen pariin, mutta minä en ikinä voisi olla se joka vaihtaa vaipat ja kestää lasten kiukkukohtaukset joka ikinen päivä, joka hoivaa ja hoitaa lapsiaan koko loppuelämänsä ajan. Pidän kyllä lapsista, mutta minussa ei ole koskaan herännyt mitään äidinvaistoja, en ole koskaan nähnyt vauvoja söpöinä, enkä ikinä ole halunnut huolehtia mistään tarpeeksi ollakseni mitenkään äidillinen. En edes siivonnut lemmikkikanini häkkiä tarpeeksi teini-ikäisenä, vain silloin tällöin velvollisuudentunnosta ja koska huoneeni alkoi haista kaninpissalta, sillä edes mielestäni oikeasti söpö, ja täysin minusta riippuvainen eläin ei nostanut mitään vaistoja huolehtia ja kasvattaa. Minulla on joskus myös huvittavia aavistuksia tulevaisuudestani (tai ehkä ne ovat itseään toteuttavia ennustuksia), kuten se kun lapsena ruokapöydässä ilmoitin että minähän en eläimiä syö enää aikuisena, tai kun teininä en uskaltanut kokeilla mitään huumetta, koska olin varma että joutuisin heti samantien psykoosiin.

Kaksikymmentäyksivuotiaana hain lähetteen julkisten palveluiden plastiikkakirurgille, joka olisi minua katsomalla ja haastattelemalla päätellyt, olisinko sopiva ehdokas minulle ilmaiseen rintojenpienennysleikkaukseen. Muista asioista johtuen en koskaan mennyt tapaamiseen, enkä siis koskaan saanut tietää kuinka lähellä olin päästä johonkin, joka edes jossain määrin olisi auttanut minua näyttämään siltä miltä haluan. Haluaminen kuulostaa väärältä sanalta, se kuulostaa siltä, että haluan pienet rinnat ja hoikan mutta vahvan androgyynisen kehon samalla tavalla kuin haluan joskus kakunpalan tai uuden vaatteen. Kyse ei ole samanlaisesta halusta. Kyse on tunteesta vatsanpohjassani ja kurkussani, joka naiseudestani muistuttaessa tuntuu siltä että kohta tulee itku, tai ehkä oksennan. Kumpaakaan noista en tietenkään tee, sillä olen niin tottunut siihen tunteeseen että saan sen menemään nopeasti ohi. Pystyn jatkamaan itseni huijaamista siihen että joku päivä, joku päivä lähitulevaisuudessani olen laihtunut niin, etten näytä enää siltä että minulla on keski-ikäisen ihmisen metabolinen oireyhtymä, ja joko lääkäri toteaa että kyllä sinun rintasi ovat niin epäsuhtaiset muuhun vartaloosi verrattuna että saat ne valtion rahoituksella pienemmiksi, tai sitten minulla on tarpeeksi rahaa jotta voin kävellä yksityisen plastiikkakirurgin vastaanotolle ja ilmoittaa, että nyt minun rintani lähtevät minun kehostani tai minä lähden. 

Minulla on kyllä vaihtoehto näyttää jossain määrin androgyyniseltä tälläkin keholla. Voin olla meikkaamatta ja leikata poikatukan, ostaa miestenvaatteita ja binderin, jolla saisin valtavat rintani liiskattua sen verran, että muut ymmärtäisivät esittää ettei niitä ole. Mutta se on minusta jollain tavalla vielä typerämpää, kuin elää tässä vartalossa ja pukea ja koristaa se perinteisesti feminiinisellä tavalla joka on sille luonnollisempaa. Kokeilin ajaa hiukset pois ja kulkea ilman meikkiä, olisin ehkä jopa ostanut miestenvaatteita jos minulla olisi ollut rahaa, mutta se tuntui omituisesti vielä enemmän väärältä kuin naisen esittäminen. Minun kauneusihanteeseeni kuuluvat minun itseni kohdalla pitkät ja hulmuavat hiukset, ja meikkiä ainakin sen verran että kasvojen iho näyttää virheettömältä, ripset pitkiltä ja tuuheilta. 

Jos koristan ja puen tämän kehon miehekkäällä tavalla, se ei ole sama asia kuin olla sukupuolettoman näköinen, tai sen näköinen että voisi olla kumpi tahansa, mies tai nainen. Jos puen tämän kehon maskuliinisesti, näytän juuri siltä että tuossa kulkee nainen joka haluaa näyttää miehekkäältä. Olisin muiden mielestä ällöttävän rekkalesbon näköinen, sellaisen naisen joka kertoo ylpeänä olevansa poikatyttö vaikka on jo nelissäkymmenissä, naisen joka juo olutta ja kiroilee, koska miehet tekevät niin. Se ajatus minun kohdallani ällöttää melkein yhtä paljon kuin minun todellisuuteni.  

Haluaisin olla aidosti sukupuolettoman näköinen. Haluaisin, että juuri fyysinen kehoni näyttäisi siltä, ettei se tiedä pitäisikö käyttäytyä kuin mies vai kuin nainen. Että voisin pukea halutessani mekon ja näyttää naiselliselta mutta silti maskuliiniselta, tai pukea t-paidan ja revityt mustat farkut ja muistuttaa niitä poikia, jotka laulavat punkkia ja kertovat olevansa biseksuaaleja, koska se saa heidät kuulostamaan mielenkiintoisemmilta ja siltä että he ovat saatavilla kaikille. Se kuva on minusta niin ihana, että en uskalla edes ajatella sitä usein. Että voisin halutessani näyttää huolettomalta pojalta, joka on kyllä mies, mutta ei sellainen mies jolle kasvaa viisikymppisenä kaljamaha ja viikset. Sellaiselta pojalta joka on ikinuori, joka ei koskaan vanhene rumaksi ja inhottavaksi, vaan ahavoituu vain ja vielä viisikymppisenäkin näyttää hyvinsäilyneeltä kolmekymppiseltä. Harry Styles, joka varmasti vanhennuttuuaan alkaa näyttää keski-ikäiseltä mieheltä, mutta joka ei kuitenkaan koskaan lakkaa käyttämästä mekkoja ja jonka päälaki ei koskaan kaljuunnu, vaan ihastuttavat luonnonkiharat peittävät sen ikuisesti. Brian Molko, jolla on pitkä tukka ja meikkiä, koska hän on yhdeksänkymmentäluvulta asti ollut biseksuaali rock-bändin laulaja, ja on vielä lähes viisikymppisenäkin se sama biseksuaali rock-bändin laulaja. Ehkä jopa korealaisen poikabändin jäsen, jonka kulttuurissa nuorten miesten maskuliinisuus on hyvin erilaista kuin suomalaisessa kulttuurissa, jolla on lupa käyttää meikkiä ja värjätä hiuksensa hattaranvärisiksi, koska se ei tarkoita että hän on yhtään vähemmän mies. 

Minä en ole nainen. Minä en ole mies. Olen enemmän feminiininen poika kuin poikatyttö, mutta minä en ole enää teini. Olen aikuisuuden alkumetreillä oleva kaksikymmentäviisivuotias, jonka hartain toive on muokata keho sen näköiseksi kuin mielessäni tämä feminiinisen ja maskuliinisen energian yhdistelmä on. Tässä tulevaisuuden haavekuvassa voin vaihtaa vaatteita vaikka monta kertaa päivässä halutessani vaihdella miten tulen nähdyksi, voin kihartaa hiukset tai laittaa ne hirveästi nimetylle miesnutturalle, joka korostaa sitä, että vaikka minulla on pitkät hiukset, en ole nainen. Voin meikata ja pestä meikit pois, voin antaa kaikkien ihokarvojeni kasvaa niin pitkiksi kuin mahdollista tai ajaa ne pois kokonaan, ihan miten mieli tekee, missä kohtaa tunkkaista mies-nais-jaottelua haluan sillä hetkellä olla, kuinka maskuliiniselta tai feminiiniseltä haluan näyttää. Voin pukea itseni pinkkiin hörhelömekkoon ja esittää tytön ja naisen omituista yhdistelmää, tai vetää hiukseni pois kasvoiltani sille miesnutturalle ja pitää flanellipaitoja ja sukupuolettomia farkkuja. Rintani ovat olemattomat urheiluliiveissä, mutta tiedän että saan itseni näyttämään feminiinisemmältä jos otan ne pois ja vaihdan push-up-rintaliiveihin ja tyköistuvaan paitaan. Voin istua reidet harallaan ylävartalo etukenossa illanistujaisissa, ja hehkua vaivatonta ja kevyttä maskuliinista energiaa, vaikka samaan aikaan muistutankin tyttöä. 

En halua olla kumpaakaan, feminiininen tai maskuliininen alastomana, haluan että sukupuolen esittäminen on juuri sitä, esitystä. Minun sielullani ei ole sukupuolta, mutta minun kehollani ikävä kyllä on. Se on väistämätöntä ihmiselämässä, eikä se haittaisi, jos se olisi vaatteet päällä huomaamatonta, sellaista jonka voin paljastaa vain halutessani. Mutta minun kehoni huutaa nainen, ja rasvan kertyminen rintoihin ja mahaan tekee minusta sellaisen henkilön, jota ajatellessani olevani haluan lopettaa elämisen. Joskus yksikseni salaa toivon että saisin rintasyövän kumpaankin rintaan ja lääkäri ilmoittaisi että nyt täytyy poistaa kumpikin rinta, jottet sinä kuole. Sillä siltä minusta tuntuu, että minulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko kuolen tai luovun tästä kehosta. Eläisin mielummin jopa ilman nännejä, jos lääkäri sanoisi että ne pitää poistaa, kuin tässä naiseuden vankilassa. Rasvaa ympäri kehoani saisin pois toki ilman rahaa ja lääkäreitäkin, jos onnistuisin pitämään katseeni tarpeeksi pitkään ja intensiivisesti tässä tavoitteessa, mutta suurimman osan ajasta se tuntuu yhtä mahdottomalta kuin lottovoitto. Ikävä kyllä olen hyvin moniongelmainen, ja rasvan vähentäminen ja lihasten lisääminen tuntuu välillä yhtä turhalta tavoitteelta kuin se, että pääsisin opiskelemaan alaa jota oikeasti haluan opiskella, löytäisin työpaikan josta oikeasti pidän, tai että joku oikea rakastuisi minuun ja minä rakastuisin häneen.  

Mietin usein kuinka paljon onnellisempi olisin, jos olisin syntynyt miehen kehoon. Näen vaaleanpunaisten lasien läpi miten onnellinen olisin miehen kehossa, koska siitä on helpompi tehdä muiden silmissä feminiininen kuin naisen kehosta muiden silmissä maskuliininen. Yhteiskunnassamme nainen voi olla poikatyttö, hän voi pukeutua kuin poika ja leikata hiuksensa lyhyiksi, ja hänet silti nähdään naisena joka ilmentää naiseuttaan perinteisesti maskuliinisten asioiden kautta. Nainen on saanut käyttää housuja jo suunnilleen sata vuotta, jolloin siitä on tullut naiseuden merkki siinä missä mieheydenkin, eli neutraali, mutta edelleen jos mies laittaa mekon päälleen hänestä tulee vallankumouksellinen. Hän saattaa korostaa sitä, että on silti mies, vaikka pukee naisen vaatteet päälleen, mutta ihmiset silti näkevät hänet heti erilaisena kuin muut miehet. Hänestä tulee sukupuoliroolien rikkoja, joka ei tyydy perinteiseen miehen osaan. Poikatyttö tai nainen joka ei tyydy perinteiseen naisen osaan on silti muiden silmissä yhtä paljon nainen kuin kohublondit, hän on vain käytännöllisempi ja kunnioitettavampi yhteiskunnan jäsen.

Omituisesti jopa miehen ja naisen kehot toistavat tätä kaavaa. Jos otetaan esimerkiksi keskiverto nuori mies ja nuori nainen, miehen keho näyttää helpommin naiselliselta jos kyseinen mies liikkuu kuin nainen ja pukeutuu kuin nainen. Naisen keho taas on vain naisen keho, vaikka hän liikkuisi kuin mies ja pukeutuisi kuin mies. Maskuliinisuus on jollain tavalla enemmän sukupuolineutraalia kuin femininiinisyys. Tarkoitan sitä, että ihmiset ovat tottuneempia näkemään maskuliinisia piirteitä naisilla kuin feminiinisiä piirteitä miehillä. Maskuliinisuus kenen tahansa päällä on vähemmän katsojaa loukkaavaa kuin feminiinisyys. Feminiinisyys on aktiivisempaa, ja jo pelkästään feminiiniseltä näyttämiseen tarvitaan enemmän aikaa, taitoa ja rahaa, esimerkiksi meikkaamiseen, hiustenlaittoon ja ihokarvojen poistamiseen. Perinteisten miestenvaatteiden kuten housujen ja kauluspaitojen siirtyminen myös naisten käyttöön on aiheuttanut sen, että niiden sukupuoli on neutralisoitunut naisten päällä, mutta naistenvaatteet miesten päällä aiheuttavat edelleen katsojassa paljon erilaisia vahvoja tunteita. En haluaisi olla syntynyt miehen kehoon siksi, että voisin naisellisen näköiseksi laittautumalla shokeerata ja kiinnittää muiden huomion, vaan koska silloin olisi helpompi sanoa että katso minua, minä en ole nainen enkä mies, minä olen jotain siltä väliltä, minä en ole kumpaakaan, minä tasapainoittelen miesten ja naisten roolien välissä.  

Näin aroista asioista puhuessa tuntuu että on pakko painottaa, että en kirjoita mitään absoluuttisia totuuksia edes itseni mielestä, vaan yritän kuvailla miltä minusta tuntuu kun katselen muita ihmisiä ja itseäni. Tämä näkökulma on minun näkökulmani, ja ymmärrän että monet ovat eri mieltä, mutta näin minä näen maailmaa ja tältä minusta tuntuu.  

Aivan kuin homofobinen kiusaaja joka on itse salaa homo, minä vihaan naisia jotka näyttävät maskuliinisilta ja käyttäytyvät kuin miehet. Minä en ole sellainen, minä en halua olla sellainen. Mutta se on ainoa vaihtoehtoni. Jos olisin se, mitä olen aina salaa halunnut olla, olisin biologinen mies joka välillä näyttää feminiiniseltä ja käyttäytyy feminiinisesti, mutta ei kuitenkaan koskaan niin paljon että hänet nähtaisiin oikeasti naisena. Ihmiset sanoisivat, että hän voi olla yhtä paljon mies kuin muutkin miehet, ja silti käyttää mekkoja ja meikkiä, mutta tiedostamattaan he silti luokittelisivat hänet joksikin muuksi kuin mieheksi, koska miehen roolin tiukat rajat eivät hyväksy feminiinisyyttä. 

Ainoa naisen kuva jossa näen itseni, on sellainen tarinoiden ja fiktion nainen, joka ei muistuta oikeaa naista juurikaan. Jokin omituinen ja liioiteltu kuva naisesta joka on ehkä supersankari, ehkä pop-laulaja, ehkä muovinen nukke. Mutta oikeassa elämässä en tietenkään voi olla fiktiivinen henkilö tai naisen arkkityyppi. Samalla tavalla on olemassa miehen arkkityyppejä, supersankareita ja pop-laulajia ja muovisia nukkeja, ja niiden maailma kiehtoo aivan yhtä paljon kuin naishahmojenkin. Olen aina nähnyt itseni fiktiossa kertojan näkökulmassa sukupuolesta riippumatta (mihin saattaa auttaa se, että esimerkiksi rakkauslauluja kuunnellessani voin kuvitella olevani rakastunut siihen henkilöön josta laulaja laulaa, oli kyseessä sitten mies tai nainen), enkä ihan ymmärtänyt mistä silloin vouhotettiin, kun mediassa alettiin puhua representaatiosta. Rasismiin liittyvän puheen ymmärrän hyvin, eikä se ole edes aihe jota minun kuuluu kommentoida, mutta kun ihmiset puhuivat siitä ettei ole aitoja ja rehellisiä naisen kuvia mediassa, tai siitä että nainen on olemassa tarinoissa vain yhtenä hahmona kerrallaan, ehkä yksiuloitteisena rakastajana, äitihahmona tai femme fatalena, en ymmärtänyt miksi he ottivat asian niin tosissaan. Hahmot ovat hahmoja ja siksi juurikin melko yksiuloitteisia, he eivät voi ikinä olla läheskään niin monimutkaisia kuin me ihmiset olemme oikeassa elämässä. Lapsesta asti minä näin aina itseni tiedostamatta tai tiedostaen sinä hahmona joka kutkutti minua eniten, oli kyseessä sitten mies tai nainen. Yleensä kertojana tai päähenkilönä, koska kertoja tai päähenkilö on melkein aina kaikkein moniuloitteisin hahmo ja kaikki muut hahmot nähdään hänen perspektiivistään. Tällaisen keskustelun kautta ymmärsin että kokemukseni ei ole universaali, vaan monet naiset näkevät itsensä vain naishahmoissa, ja loukkaantuvat kun heidät kuvataan vielä yksioikoisemmin kuin mieshahmot. Ymmärsin että syy siihen miksi minä näen itseni yhtä paljon sekä mieshahmoissa että naishahmoissa on se, että minä olen yhtä paljon mies kuin nainen.

Tällä hetkellä, tässä kehossa tunnen suurta hengenheimolaisuutta drag queenien kanssa. Tuntuu että esitän naista, aivan kuten hekin. Se on muuten ihan hauskaa, mutta minulla vain ei koskaan ole mahdollisuutta ottaa roolivaatteita pois päältä, koska roolivaatteeni on juuri tämä fyysinen keho jossa elän.

Minä en tule koskaan tietämään millaista on olla poika tai mies, koska minä en ole poika enkä mies. Minulla on ollut tytön keho, ja se on nyt naisen keho, mutta naisen keho tuntuu yhtä vieraalta kuin poikana tai miehenä oleminen. Enkä usko että tämä on vain kasvukipuilua ja tottumiskysymys, koska olen elänyt tämän ongelman kanssa jo noin seitsemän vuotta. Tämä on syvää epämukavuutta siitä mikä rooli minulle on jaettu vain, koska kehoni näyttää tietynlaiselta, ja toivetta siitä että keho näyttäisi aivan erilaiselta, jotta minulla olisi lupa olla se mitä koen olevani oikeasti. Kaikkeen yhdistyvät samalla omat kauneusihanteeni ja niihin liittyvät sukupuolet. Haluaisin että kehoni kuvastaisi sitä mitä olen sisältä. Kliseinen tyhjä taulu, sukupuoleton olento jolla on naisen näköisenä eletyn elämän muistot ja kokemukset, joka lainaa ja käyttää haluamiaan rooleja siitä riippumatta, ovatko roolit tarkoitettu miehille vai naisille.